Kirja: Eläin, metsä ja yö

Valokuvataiteilija, biologi Heikki Willamon nelikymmenvuotisen uran hienoimmat metsäkuvat ja henkilökohtaiset pohdinnat omasta luontosuhteesta ja suomalaisten metsien tilasta on koottu upeaksi valokuvateokseksi. Willamon öisen hämyisissä kuvissa vilahtavat metsiemme moninaiset asukkaat omissa elinympäristöissään. Teoksen esipuheessa kuvataiteilija Perttu Saksa valottaa tapaamme katsoa eläimen kuvaa ihmisen kuvana. 

Eteläsuomalainen metsämaisema on kokenut Heikki Willamon uran aikana valtavan muutoksen sadunhohtoisten naavametsien elonkirjon kutistuessa talousmetsien hyödyntämisen myötä. Willamo kertoo kuvausprojektiensa alkaneen metsätiaisista, töyhtö- ja hömötiaisista, jotka tuolloin olivat vielä sangen tavallisia suomalaisen metsän asukkaita. Myöhemmin häntä alkoivat kiinnostaa muinaissuomalaisten myyttiset eläimet, kuten hirvet ja karhut, joilta nykyinen elämäntapamme on riisunut arvovallan pitäen niitä haitta- ja vahinkoeläiminä. Kansallispuistojen ja kalliomaalausten jylhien kuvauspaikkojen kautta palataan omaan lähimetsään. 

Willamo tavoittelee ja tavoittaa kuvissaan hiljaisia hetkiä. Jokaisen otoksen tuottamiseen on tarvittu tuntikausien, vuosikausien työ hiljaa paikallaan odottaen. Metsän asukkaat eivät antaudu hetkessä. Pidätän vaistomaisesti hengitystäni, jotta kuvaan vangittu taianomainen hetki ei haihtuisi. Voin melkein aistia, että mäyrän korvat suuntautuvat kuuntelemaan minua tai palokärki lennähtää tiehensä kelopuun rungolta, kun käännän sivua. 

Ympäristön tuhoaminen ei näy Willamon kuvissa pilattuina ekosysteemeinä.

Willamon teksti avaa myös luontokuvaajan työn käytännöllisiä puolia, kuten koronarajoitusten vaikutuksia piilokojulle kulkemiseen. vaikka hän teksteissään pohdiskelee länsimaisen ihmisen elämäntyyliä ja vaikutuksia luonnon monimuotoisuudelle. Tummanpuhuvat metsäkuvat antavat kuitenkin viitteitä siitä, että oksistojen lomassa tai sammalikoissa piileskelevät ikimetsien asukkaat saattavat olla lajinsa viimeisiä ennen niiden elinympäristöjen lopullista häviämistä. 

Töyhtötiaisen silmästä peilautuu hakkuuaukko, kun huomaa katsoa oikein tarkasti. Miten tällaisia kuvia on edes mahdollista pystyä ottamaan inhimillisin keinoin? Teos on omistettu Pentti Linkolan muistolle.