Kun Kekkonen kiipesi palmuun

Valtion vuoden 1961 budjetissa osoitettiin kehitysaputyöhön ensimmäistä kertaa määräraha – kolme miljoonaa silloista markkaa eli nykyrahassa noin 80 000 euroa – joiden käyttöä pohtimaan asetettiin komitea. Oma toimisto saatiin vuosikymmenen puolivälissä.

– Käytännössä ulkoasiainministeriö palkkasi alkuvuosikymmeninä asiantuntijoita, jotka lähetettiin kehitysmaahan työskentelemään sikäläisen virkamiehen paikalle. Itsekin aloitin 1981 ulkoministeriön työntekijänä Sambiassa, missä toimin metsäoppilaitoksen opettajana muiden opettajien rinnalla, ”Suomalaiset maailman metsissä oppimassa ja opettamassa” kokoomateoksen toinen toimittaja Pekka T. Rajala muistelee. 

– 1960- ja 1970-luku olivat kaiken kaikkiaan vielä aika hapuilevaa aikaa. Henkilöavun lisäksi kohdemaihin lähetettiin isoja tavarapaketteja, kuten Valmetin traktoreita ja Sisun kuorma-­autoja, joiden perään ei lahjoituksen jälkeen sen kummemmin kyselty.

Suomen liityttyä 1970-luvun puolivälissä kehittyneiden maiden talousjärjestö OECD:n kehitysyhteistyökomitean jäseneksi toimintaa reivattiin aikaisempaa kansainvälisempään suuntaan. Samalla kehitysavulle asetettiin määrälliseksi tavoitteeksi YK:n linjan mukainen 0,7 prosenttia bruttokansantuotteesta, johon yllettiin seuraavan vuosikymmenen loppupuolella. 

Lamasta toivuttiin nopeasti

1991 hallinnonalalle saatiin myös ensimmäinen oma ministeri, Toimi Kankaanniemi (krist.). Pian seurannut talouslama pakotti kuitenkin vähentämään jyrkästi rahoitusta. 

– Se ei ollut mikään läpihuutojuttu, vaan leikkauksista käytiin tiukka arvokeskustelu. Lama edellytti kuitenkin kaikilta muiltakin niin rajuja supistuksia, että myös kehitysyhteistyöstä oli leikattava.

Toipuminen lamasta oli kuitenkin nopeaa. Sitä joudutti 1995 EU-jäsenyys, joka avasi suomalaisille ovet myös EU-hankkeisiin. 

– Se oli konsulttiyhtiöiden kulta-aikaa. Oli harjoiteltu omissa hankkeissa ja nyt päästiin mukaan myös EU:n rahoittamaan yhteistyöhön.

Kansainvälistyminen ja monenkeskinen kehitysyhteistyö oli uutta. 

– Suomi oli alusta asti fokusoinut apunsa muutamaan vastaanottajamaahan, joista metsäalalle olivat tärkeitä ainakin Tansania, Sambia, Kenia ja Nepal. Alkuvuosina presidentti Kekkonen avasi hänkin yhteyksiä kehitysmaihin. Valtiovierailulla Tunisiassa 1965 hän kiipesi palmuun ja heitteli sieltä katsojille taateliterttuja, minkä jälkeen sovittiin metsäalan kehitysyhteistyöstä, Rajala kertoo.

– EU:lla oli kuitenkin globaalina toimijana yhteistyöhankkeita muissakin metsätalouden kannalta mielenkiintoisissa maissa, joihin suomalaisen osaamisen vienti nyt mahdollistui. Se oli kaupallisesti hyvä asia.

Politikointia ja parempaa ymmärrystä

Rajala muistuttaa, että kehitysyhteistyö on aina herättänyt voimakkaita poliittisia intohimoja, mikä näkyi nopeina muutoksina poliittisessa ohjauksessa. 

– Painopisteet vaihtuivat aina hallitusten värin vaihtuessa. Kuitenkin samalla kehittyi myös kehityspoliittinen ajattelu. Kehitysmaaproblematiikkaa alettiin ymmärtää aikaisempaa paremmin ja tunnistettiin ne juurisyyt, joista kehittymättömyys saattaisi johtua.

Metsäalan kehitysyhteistyön alku oli ollut hyvin tekninen. Pyrittiin ratkaisemaan ongelmat metsäteollisuuden ja metsänhoidon keinoin, miettimättä sitä yhteiskuntaa, jossa kulloinkin toimittiin, ja niitä sosiaalisia liittymäpintoja, joita hankkeella oli maatalouteen ja elintarvikkeiden tuotantoon ja moneen muuhun asiaan. 

Tähän tulee nosto. Tähän tulee nosto. Tähän tulee nosto. Tähän tulee nosto. Tähän tulee nosto. Tähän tulee nosto.

– Ensin fokusoitiin pelkkään metsään, sitten laajennettiin näkökulmaa ympäristöasioihin ja lopulta yhteisöihin ja niiden toimintaan. Kunnollinen ymmärrys näiden kolmen alueen ristikkäisvaikutuksista ja keskinäisistä riippuvuuksista saavutettiin vuosisadan vaihteen aikoihin, Rajala kertoo.

– Joku voi tätäkin kehitystä kutsua poliittiseksi, mutta mielestäni se samalla viestii parantuneesta ymmärtämisestä, mistä kehityksessä on kysymys. 

Kestävä kehitys nousi keskeiseksi tavoitteeksi vuoden 1992 Rion kokouksen myötä. Jokaisen hankkeen kohdalla alettiin kysyä, edistääkö se kestävää kehitystä. 

– Globaaleja ympäristöteemoja seurasivat yhteiskunnalliset kysymykset. Niiden myötä kehitysyhteistyö tuli ulos toimialakohtaisesta laatikostaan, sillä hankkeisiin tuli mukaan myös yhteiskuntatieteilijöitä. Samalla keskusteluun nostettiin myös sellaisia asioita, joihin metsäalan ammattilaiset eivät olleet tottuneet.

Pitkä alasajo alkaa

Rajala arvioi, että metsäalan kehitysyhteistyön kulta-aikaa kesti 1990-luvulta vuoteen 2010, jolloin Suomi oli tällä sektorilla kokoaan merkittävämpi toimija. Vuosina 2007-2011 metsät olivat jopa kehityspolitiikan painotusala. Toiminnan alasajo käynnistyi kuitenkin jo 2015. 

– Rahoitusta pienennettiin. Lisäksi ulkoministeriö vähensi rajusti kahdenvälisiä hankkeita ja siirsi rahoitusta EU:lle ja kansainvälisille järjestöille. Sillä säästettiin henkilötyövuosia, joita tarvittiin suuren konsulttimäärän pyörittämiseen. Rahojen ohjaaminen Brysseliin oli helpompaa.

– UM tappoi kultamunia munineen kanansa, Rajala kärjistää. – Kahdenvälinen yhteistyö, jossa samalla vietiin myös suomalaisten yritysten ja laitosten osaamista, on ajettu aika lailla alas. 

– Useimmat kahdenväliset metsähankkeet ovat päättyneet kuluvan vuosikymmenen alussa – jäljellä on vain yksi kahdenvälinen hanke Tansaniassa – ja FAOn ja maailmanpankin monenkeskisissä hankkeissa työskentelee enää kourallinen yksittäisiä asiantuntijoita. Siinä mielessä on palattu takaisin 60-luvulle, Rajala arvioi.

– Myös rahoitusta on viime vuosina leikattu kovalla kädellä, ja perussuomalaiset vaativat nykyhallituksessa lisää leikkauksia.

Samalla suomalaisen metsäsektorin kansainvälistymisessä otettiin selvää takapakkia. 

– Vielä 20 vuotta sitten silloinen Metsänhoitajaliitto oli Akavan kansainvälisin, sillä 9 prosenttia sen jäsenkunnasta työskenteli ulkomailla. Lukumääräisesti heitä oli 200, joista 100–150 työskenteli kehitysyhteistyön tehtävissä, jotka ovat nyt hävinneet.

Mitä 60 vuodessa saatiin aikaan? 

– Kehitysmaatutkija Juhani Koponen yritti kirjaan laatimaansa artikkelia varten selvittää, näkyykö tehty työ satelliittikuvissa. Ei se näy. Sen sijaan saavutimme ymmärryksen metsän, ympäristön ja yhteiskunnan keskinäisistä riippuvuuksista ja alikehityksen juurisyistä, mitä pidän tämän työn tärkeimpänä tuloksena. Ja sillä on merkitystä myös kohdemaissa, Rajala pohtii. 

– Metsäasiat nähdään tänään suurina integroituneina asiakokonaisuuksina, jotka liittyvät ilmastopolitiikkaan, hiilensidontaan ja monimuotoisuuden ylläpitoon. Myös metsänomistus on ymmärretty keskeiseksi kehityksen taustatekijäksi, sillä kuka haluaa istuttaa puun maalle, jonka omistusoikeudesta hänellä ei ole täyttä varmuutta? 

Metsähistorian Seuran julkaisema Pekka T. Rajalan ja Anna-Leena Simulan toimittama ”Suomalaiset maailman metsissä oppimassa ja opettamassa” on yli 450-sivuinen teosjärkäle, jonka liki 40 artikkelia kokoavat suomalaisten harjoittaman metsäalan kehitysyhteistyön yksiin kansiin.

Rajala kertoo, että kirjan idea syntyi seuran muutama vuosi sitten järjestämän seminaarin yhteydessä. 

– Aihetta ei ollut aikaisemmin käsitelty. Nyt oli sen aika, ja aihe selvästi kiinnosti.