Kun luonnontiede tuli Suomeen

– Vielä 1600-luvun lopussa Turun Akatemian eli Helsingin yliopiston edeltäjän ohjesääntö suorastaan kielsi professoreja opettamasta mitään uutta, ettei siitä syntyisi turhaa kateutta ja eripuraa. Akatemian ainoa tehtävä oli ollut virkamiesten ja pappien kouluttaminen. Eikä heidän tarvinnut osata mitään uutta, kertoo Helsingin yliopiston kasvi- ja sienitieteen yksikön yli-intendentti ja tiedehistorioitsija Henry Väre.

Tieteen eturintamassa marssivat kasvitieteilijät. Tärkeänä vaikuttajana tässä toimi ruotsalaisen tieteen voimahahmo Carl Linnaeus – aateloituna vuodesta 1757 Carl von Linné – mutta ennen kaikkea se, että elettiin maatalousyhteiskunnassa, jossa koko elämä perustui kasvien hyödyntämiselle, Väre muistuttaa.

– Kasvitiede oli kaiken pohjana vielä pitkään, sillä sen lisäksi, että kasveja syötiin, niistä saatiin lääkkeet, vaatteet ja polttoaineet. Synteettisiä materiaaleja ei ollut vielä keksitty, Väre sanoo.

– Ensimmäisen sukupolven luonnontieteilijät pyrkivät selvittämään, mitä kasveja luonnossa kasvoi ja mihin niitä pystyttiin käyttämään. Tuon ajan teologisen käsityksen mukaan ihminen oli luomakunnan kruunu ja koko luonto oli tarkoitettu häntä palvelemaan.

Elettiin hyödyn aikakautta, jolloin tieteessä keskityttiin hyödyllisten konkreettisten asioiden edistämiseen. Myös 1797 perustettu Suomen talousseura keskittyi rokotuksiin, perunanviljelyyn ja pellavateollisuuden kehittämiseen. 

– Ruotsi oli köyhtynyt pahasti Suuressa Pohjan sodassa ja menettänyt ison osan itäisistä alueistaan. Suomi oli Isonvihan venäläismiehityksen jäljiltä vielä emämaataankin rutiköyhempi, Väre kuvaa vallinnutta tilannetta. 

– Kuningasvalta oli häviön myötä muuttunut kumileimasimeksi ja säädyt olivat kaapanneet vallan. Maan uudet johtajat yrittivät vielä Hattujen sodassa revanssia Venäjästä, mutta ymmärsivät viimeistään sen hävittyään, että suurvalta-aika sotaretkineen oli auttamatta ohi ja että valtakunnan elintasoa oli mahdollista kohottaa vain panostamalla kotimaiseen tuotantoon ja ulkomaankauppaan. Ja sitä varten tarvittiin uutta tieteellistä tietoa.

Linnaeus ja hänen oppilaansa Pehr Kalm

Nuori Carl Linnaeus teki 1732 tutkimusmatkan Lappiin ja julkaisi sen pohjalta Flora Lapponica -teoksensa, joka takasi hänelle paikan tiedemaailmassa. Sen jälkeen hän siirtyi joksikin aikaa Alankomaihin, missä hän loi perusteet kasvien systemaattiselle luokittelulle 1735 julkaistussa käänteentekevässä Systema naturae -teoksessaan. Vuosikymmenen lopulla hän palasi Ruotsiin ja nimitettiin 1741 Uppsalan yliopistoon ensin lääketieteen ja myöhemmin kasvitieteen professoriksi. 

Linnaeuksen luokse alkoi virrata opiskelijoita kaikkialta valtakunnasta, myös sen itäisestä osasta. Yksi heistä oli lahjakas Pehr Kalm, josta tuli yksi Linnaeuksen suosikkioppilaista. Kun 1747 ruotsalaisiin yliopistoihin perustettiin kolme talousopin professuuria tukemaan talouden kehittämistä, yksi niistä saatiin Turun akatemiaan ja sen ensimmäiseksi viranhaltijaksi valittiin Kalm. 

– Kalm teki viran saatuaan ensimmäisenä eurooppalaisena tutkijana nelivuotisen tutkimusmatkan Pohjois-Amerikan itäosiin ja julkaisi siitä laajan matkakuvauksen. Teoksen maineen myötä hänestä tuli ehdottomasti tunnetuin suomalainen 1700-luvulla, Väre kertoo.

– Kalmin matkakertomus ja monia hänen laatimiaan ruotsinkielisiä artikkeleita ja väitöskirjoja käännettiin useille eurooppalaisille kielille. Eikä hän ollut ainoa ruotsalainen tiedemies, jonka työ herätti kiinnostusta Saksassa, Ranskassa ja Englannissa. Ilmeisesti ruotsalaisen tutkimuksen arvo nähtiin Euroopassa.

Kalmin paluu Turkuun 1751 professuuriaan hoitamaan käynnisti Akatemialla luonnontieteiden kukoistuskauden. Sitä olivat kuitenkin pohjustaneet hänen kaksi edeltäjäänsä, piispoiksi edenneet professorit Johan Browallius, josta tuli Turun piispa, sekä Carl Friedrich Mennander, joka ylsi Uppsalan arkkipiispaksi asti. 

– Molemmat vaikuttivat voimakkaasti, mutta hieman eri suunnista kasvitieteellisen tutkimuksen käynnistymiseen Suomessa ja molemmilla oli jo vahva kytkös Linnaeukseen. Heidän lisäkseen on mainittava Pehr Gadd, josta tuli Turun Akatemian ensimmäinen kemian professori. Hän tutki myös paljon kasveja ja niiden hyötykäyttöä, Väre sanoo.

– Ruotsalainen yhteiskunta uskoi akatemioihinsa ja professoreihinsa. Oli murroskausi ja luotettiin koulutettujen ihmisten tietotaitoon.

Teologeja vai luonnontieteilijöitä?

Akatemia ja kirkko olivat 1700-luvulla kytkeytyneet monin sitein toisiinsa. Akatemian 12 professorista 4 oli varsinaisia teologeja ja arvoasteikossa muita korkeammalla. 

– Muita professoreja oli nimenomaisesti kielletty valmistamasta väitöskirjoja teologian alalta. Monet professorit saivat kuitenkin tutkimusalueestaan riippumatta palkkansa kirkkoherranvirkana lähialueen seurakunnissa siitä riippumatta, hoitivatko he käytännössä virkaansa, vai oliko sitä varten palkattu erikseen nuorempi saarnaaja. Eli pappien palkoilla rahoitettiin tiedettä.

Professorit yleensä kirjoittivat väitöskirjat itse väittelijöiden puolesta. Näiden tärkein tehtävä oli kustantaa kirjan painattaminen – mikä ei ollut halpaa – ja puolustaa professorinsa näkemyksiä kateederilla. 

– Väittelijäkin saattoi päästä kirjoittamaan väitöskirjaansa, jos sen aiheena oli esimerkiksi jokin kaupunki tai alue, jonka olosuhteista professorilla ei ollut minkäänlaista hajua. Valtio oli asettanut yhdeksi tehtäväksi valtakunnan olojen paremman tuntemuksen, ja yksi keino siinä oli julkaista paikkakunnilta niitä kuvailevia väitöskirjoja.

Väitöskirjat laadittiin yleensä latinaksi. Ensimmäisen ruotsinkielisen Turkua koskeneen väitöskirjan julkaisi Mennander 1747, minkä jälkeen ruotsi alkoi yleistyä julkaisukielenä esimerkiksi hyötykasveja koskeneissa tutkimuksissa, jotka oli tarkoitettu yleiseenkin ymmärrykseen. Jos tarkoituksena oli saada julkaisulle huomiota maailmalla, julkaisukielenä käytettiin edelleenkin latinaa. 

Linnaeus ei siis ajatellut luoda kansainvälistä, kielirajat ylittävää nimistöä antaessaan kasveille tieteellisiä nimiä. Hänen käyttämänsä latinan kansainvälisyys oli itsestään selvää, sillä se oli ollut jo renessanssiajalta lähtien tieteen kieli. Latinan väistyttyä luonnontieteistä 1800-luvun alkuvuosikymmeninä Linnaeuksen kehittämä latinankielinen nimistö ja nimeämistapa jäi elämään omaa elämäänsä. 

– Linnaeus paitsi kirjoitti, myös keskusteli kollegojensa kanssa latinaksi, ja jopa kehitti nasevan ja selkeän persoonallisen tyylin kirjoittaa latinaa, Väre sanoo. 

– Hän mitä ilmeisemmin myös ajatteli työskennellessään latinaksi, vaikka ruotsi oli hänen äidinkielensä, jota hän käytti teksteissään kirjoittaessaan niitä ruotsalaisten tarpeisiin. Kohdeyleisö määräsi kielen, niin kuin tänäänkin pitäisi olla.

Linnaeus julkaisi ruotsinkielisiä tutkielmia kotimaansa ravinto-, rehu- ja lääkekasveista. Pehr Kalm seurasi Turussa tämän esimerkkiä ja ohjasi – tai kirjoitti – 147 väitöskirjaa, joista puolet oli kasvitieteen alalta. 

Kalmin tunnuslause ”Nisi utile est quod facimus stulta est gloria” on suomeksi vapaasti käännettynä ”Ellei tekemästämme ole hyötyä, kunnia menetetään.” Sen vuoksi ei riittänyt, että väitöskirjoja julkaistiin akatemian sisällä. 

– Kalm katsoi, että pappien ensisijainen, ja jopa teologian ohittava, tehtävä oli levittää uusia oppeja omiin seurakuntiinsa. Saarnastuolista piti jumalan sanan ohella saarnata hyötykasveista ja muustakin hyödyllisestä, Väre sanoo.

– Pappien saarnat ja almanakkojen kansantajuiset artikkelit olivat ajan keskeisiä kansanvalistajia. Vaikka kaikki olivat opiskelleet katekismuksensa ulkoa, vain kansalaisten terävin osa pystyi suoraan lukemaan almanakkojen artikkeleita. Saarnastuolista puhuttu sana meni sen sijaan aina perille.

Linnén luokitusjärjestelmä oli pitkäikäinen

Carl Linnaeus, myöhemmin Carl von Linné, aloitti kasvien nimistövallankumouksen ja ehti luokitella ja nimetä yli 10 000 kasvilajia. 

Kasvien nimistö oli siihen asti ollut hyvin horjuva ja yhden lajin nimeämiseen oli tarvittu jopa kahdeksan sanaa. Linnaeuksen perusajatus sen sijaan oli, että kasvin suku on perusyksikkö, johon liitetään täsmentävä lajin nimi. Esimerkiksi kaikki männyt kuuluvat pinus-sukuun, ja suomalainen mänty eli metsämänty on pinus sylvestris. 

Henry Väreen mielestä Linnaeuksen nimeämistapa oli käyttökelpoinen, selkeä ja tutkittava, sillä se perustui kukkien rakenteeseen, jota kuka hyvänsä pystyi tutkimaan. 

– Uusi nimistö oli ennen kaikkea helppo muistaa, sillä jo kahdella sanalla tiedettiin, mistä kasvista oli kyse. Heteet ja emit tosin herättivät vastustusta joissakin aikalaisissa, joiden mielestä oli siveetöntä ajatella että kasveilla olisi sukupuoli. Se ei kuitenkaan estänyt niiden leviämistä tiedeyhteisön käyttöön, koska oli niin ilmeistä että niin on, Väre sanoo.

– Kasvien ulkonäköön perustuneessa luokitusjärjestelmässä kaikki kasvit, joiden lehdet olivat vaikkapa munuaismaisia, olivat sukua toisilleen. Se oli kuitenkin yllättävän toimiva ja sitä opetettiin pitkälle 1900-luvulle asti. Linnaeus ei tuntenut evoluutiota, mutta näillä piirteillä hän osui yllättävän oikeaan ja päästiin puhumaan itse asiasta.