Kun meribiologiasta tulee kansainvälistä valtapolitiikkaa
Biologi Mikko Vihtakari matkasi kevättalvella tutkimusaluksella Bergenistä kohti Karhusaaren hyisiä vesiä. Viikkoja kestäneen tutkimusmatkan tehtävänä oli määrittää, miten paljon eri kalalajeja voi kalastaa Barentsinmerellä, jotta kalastus olisi kestävällä tasolla. Pian tutkimus muuttuu kansainväliseksi politiikaksi.
Toukokuussa oli tieteellinen kokous kalakannoista venäläisten tutkijoiden kanssa. Tämä on ainoa tieteellinen yhteistyö, jota vielä tehdään heidän kanssaan säteilyturvallisuuden lisäksi. Kokous käytiin Teamsin kautta, ja arvatenkin siellä oli myös ulkopuoliset kuuntelijat paikalla, joten sanat piti valita tarkasti. Yhteistyömme on puhtaasti tieteellistä, eikä politiikka kuulu siihen, kertoo meribiologi Mikko Vihtakari Norjan Merentutkimuslaitokselta.
Merentutkimuslaitos tarkastaa yhteistyössä tehdyn, kalakantoja koskevan raportin ja luovuttaa sen Norjan valtiolle. Sen jälkeen tutkimuksesta tulee kansainvälistä politiikkaa – ja se on herkempää kuin ehkä koskaan aiemmin.
Barentsinmeri on jaettu geopoliittisesti puoliksi Norjan ja Venäjän välillä. Norjan puolella meren länsireunalla on kalastuksen kannalta tuottavimmat kalakannat ja itäreunalla Venäjän vesillä on kalojen kasvupaikat. Siksi Norja ja Neuvostoliitto solmivat aikoinaan kalastussopimuksen Barentsinmerellä: venäläiset kalastajat jättävät kasvavat kalat rauhaan Venäjän vesillä, mutta saisivat tulla Norjan puolelle kalastamaan aikuisia kaloja. EU:n kritiikistä huolimatta sopimus on voimassa tänäkin päivänä.
– Norjassa ei haluta koskea sopimukseen. Sen purkamisen pelätään johtavan Barentsinmeren kalakantojen romahtamiseen, mikäli nuoret kalakannat kalastettaisiin pois jo Venäjän vesillä, Vihtakari taustoittaa.
Voimakkaasti kasvanut kalatalous on yksi Norjan talouden kivijaloista. Pelkästään äyriäis- ja kalansaaliiden arvo on jo noin 24 miljardia kruunua eli noin 2,1 miljardia euroa vuodessa. Myös sen vuoksi kalastussopimus on Norjan valtiolle herkkä aihe.
Kalastussopimuksessa on yksityiskohta, joka nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa tuntuu hämmentävältä. Sopimuksen mukaan venäläiset alukset saavat tulla Norjan satamiin myymään saaliinsa, ja venäläiset kalastajat ovat edelleen tuttu näky Pohjois-Norjassa. Pieni osuus norjalaisena myydystä kalasta tuleekin todellisuudessa venäläisiltä kalastajilta.
Barentsinmeren kalatalous on kuin Suomen metsätaloutta
Osa kalakannoista Barentsinmerellä on ollut laskussa jo pidempään. Syitä siihen löytyy niin luonnollisesta kannanvaihtelusta, ilmastosta kuin kalastuksestakin.
– On hyvä määrittää, mitä ylikalastus oikeastaan tarkoittaa. Me Merentutkimuslaitoksella annamme suosituksen sellaisesta kalastusmäärästä, jolla kalastajien arvioidaan saavan korkeimman tuoton sadan vuoden aikavälillä. Mikäli tämä raja ylitetään, voidaan puhua ylikalastuksesta. Ylikalastus ei kuitenkaan suoraan johda kalakantojen romahtamiseen, Vihtakari kertoo.
Norjan valtio on usein päätynyt suosituksia suurempiin kalastuskiintiöihin, sillä kalatalouden ääni on painava. Joitain vähemmän arvokkaina pidettyjä kalalajeja saatetaan ylikalastaa reilustikin, kun taas arvokkaampien lajien osalta päädytään yleensä lähelle suosituksia. Esimerkiksi sinipallasta on ylikalastettu jo vuosikymmenen. Se jää trooliin osin turskan kalastuksen sivulajina. Jos sinipallaskiintiöitä laskettaisiin, myös turskan troolausta pitäisi vähentää, mikä ei ole kalastajien mieleen.
– Tilanne on hieman sama kuin Suomessa metsätaloudessa, jossa taloudellisia intressejä kuunnellaan politiikassa paljon ja jatkuvan käytön intressejä aivan liian vähän, Vihtakari vertaa.
Vihtakarilla on myös huojentava viesti pohjoisista merialueista. Viime vuosina mediassa on käsitelty näkyvästi sitä, kuinka merivirrat saattavat olla pysähtymässä, mikä aiheuttaisi Pohjoismaihin hyytävät olosuhteet.
– Merivirtojen pysähtyminen perustuu pessimistisille malleille ja niiden kriisihakuiseen tulkintaan. Suurin osa aiheen tutkijoista suhtautuu varsin kriittisesti näihin tulkintoihin. Hollywoodmainen merivirtojen seisahtuminen ei tule tapahtumaan. Arktinen merivirtojen pumppu tulee toimimaan jatkossakin, mutta on mahdollista, että sen teho hieman heikkenee, Vihtakari kertoo.
Hänen mukaansa merivirtauutisointi on yksi esimerkki siitä, että tiedeuutisissa haetaan katastrofiuutisoinnin henkeä, jotta tutkimus ylittäisi uutiskynnyksen. Sellaiset tutkimukset, jotka puolestaan eivät tue katastrofiteoriaa, eivät päädy uutisiin.
Vihtakarin mukaan Barentsinmeren alueilla on kuitenkin syntymässä merivirtoja ja ilmastonmuutostakin suurempi uhka: ihminen itse.
Arktisen alueen sulaessa lyhyin laivareitti Aasiasta Eurooppaan tulee kulkemaan pohjoisten vesien kautta. Mikäli Venäjä sallii liikenteen pohjoisilla merialueilla, laivaliikenteen määrä tulee kasvamaan räjähdysmäisesti.
– Se tuo mukanaan erilaisia ongelmia Barentsinmerelle. Siellä missä on ihminen, on myös jätettä, ja pian vesissä on enemmän muovia kuin kalaa. Ihmisillä on myös ajatus, että luontoa voi hyväksikäyttää niin paljon kuin haluaa. Ihminen on piittaamattomalla toiminnallaan aiheuttamassa sukupuuttoaallon, ja siitä kehityksestä olen hyvin huolissani, Vihtakari kertoo.
Keski-Suomen metsistä jääkarhuvahdiksi
Biologian opiskelija Mikko Vihtakari lähti Jyväskylän yliopistosta tekemään maisterintyötä Huippuvuorille. Arktinen luonto vei mukanaan, ja lyhyeksi tarkoitettu matka vaihtui vuosiksi. Hän työskenteli saarilla jääkarhuvahtina ja tutki merilintuja.
Vihtakari teki väitöskirjan Tromssan yliopistoon ilmastonmuutoksen vaikutuksesta simpukoihin vuonna 2015.
– Ymmärsin jossain vaiheessa, että pelkästään biologina on vaikea työllistyä ja aloin opiskella tilastotieteitä ja ohjelmointia. Biologian tutkimuksissa kertyy valtavasti dataa, joten tilastotieteilijälle on kysyntää.
– Akateeminen ura alkoi tuntua kuitenkin kovin kilpaillulta. Halusin armollisemman työn ja päätin opiskella myös ammattisukeltajaksi. Tein joitain vuosia Norjassa tilasto- ja tiedeteknikkohommia sekä kokeilin vedenalaisia raksa- ja sukelluskoulutustöitä, kunnes tutkimus veti jälleen puoleensa, ja hain Merentutkimuslaitokselle Tromssaan.