Arkeologisesta perinnöstä huolehtii Metsähallituksen Luontopalvelut -vastuualueella kaksi vakinaista arkeologia. Heidän lisäkseen tarvitaan määräaikaisia työntekijöitä ja ostopalveluja ja laajalti erilaista asiantuntemusta, kertoo erikoissuunnittelija Anu Vauramo. 

– Tässä työssä tarvitaan perinnemaisemien luontotyyppien hoitajia ja lajien tuntijoita, joiden kanssa katsotaan yhdessä, mitä kasveja perinnemaisemassa pitäisi olla. Nähtävyyskohteissa tarvitaan myös viestintää, palvelumuotoilua ja huoltoa. Lisäksi tarvitaan tietojärjestelmäosaamista sekä kävijälaskennan ja -tutkimusten osaajia.

Suomen kulttuuriomaisuutta vaalii Metsä­hallituksen Luontopalveluissa loimulaisia monilta aloilta, muun muassa metsä-, ympäristö- ja biotieteilijöitä.

Vaalittavista kulttuurikohteista ja kiinteistä muinaisjäännöksistä valtaosa sijaitsee lakisääteisillä luonnonsuojelualueilla. 

– Toki meillä on myös muita alueita, kuten luonnonsuojelualueiksi tulossa olevia alueita, sekä toistakymmentä kulttuurihistoriallista kohdetta, jotka eivät ole suojelualueita. Niitä ovat muun muassa rauniolinnat ympäristöineen, kuten Raasepori, Kuusisto, Svartholma ja Kajaanin linna. Samaan aikaan Senaatti-kiinteistöiltä siirtyi meille myös osa Vallisaaren alueesta, jonne on perustettu myös luonnonsuojelualue. Ne tulivat meille 2014, kun Museovirasto luopui omistuksistaan.

Kohteiden kartoitus puutteellista

Kultturihistoriallisista kohteista suurin osa on luonnonsuojelualueilla, missä niitä on tunnistettu noin 7 000. Lain suojaamia arkeologisia kohteita – eli niin sanottuja kiinteitä muinaisjäännöksiä – niistä on noin 3 000. 

– Luonnonsuojelualueilla pyritään säilyttämään kaikki arvot, joita siellä on. Vaikka siellä ei yleensä tapahdu mitään, kohteiden on hyvä olla tiedossa, mikäli alueelle suunnitellaan ja rakennetaan uusia reittejä tai polkuja tai tehdään huoltotöitä.

Kun maastossa suunnitellaan toimenpiteitä, on varmistettava, että niiden alle ei jää mitään suojeltavaa. 

– Yleisinventointi alueesta olisi hyvä olla olemassa, jotta sen luonne tiedettäisiin. Sitä ei kuitenkaan ole pystytty tekemään kaikkialla. Esimerkiksi vanhoilla valtion mailla, kuten tuntureilla ja saaristossa, niitä ei ole yleensä tehty, Vauramo kertoo.

Kohteiden säilyminen on kaikkialla tärkein tavoite. Mutta jos kohdetta on hoidettu jo yli sadan vuoden ajan, sekin pitää näkyä maisemassa.

– On hirveän vaikea arvioida, kuinka paljon kartoittamattomia muinaisjäännöksiä on, sillä kartoituksen taso vaihtelee niin suuresti. Esimerkiksi vedenalaisia kohteita ei ole käyty systemaattisesti läpi missään ja tiedämme vain ne kohteet, joista tieto on saatu muuta kautta.

Kartoituksessa hyödynnetään myös muistitietoa. Kun uutta kohdetta lähdetään kartoittamaan, ihmisiltä kysellään paikallisessa mediassa tietoja alueesta. Muistitiedolla on tärkeä merkitys erityisesti nuorempien kohteiden, kuten toisen maailmansodan ajan jäänteiden, kartoituksessa.

– Kartoitusdatan käsittelyyn meillä on hyvä paikkatietojärjestelmä ja rajapinnat museoviraston järjestelmiin, josta halukkaat pääsevät katsomaan niitä. Ajatuksena on, että ihmiset osaavat hakea tätä tietoa juuri sieltä.

Jäänteet kertovat entisajan elämästä

Tyypillisiä suojeltavia kohteita ovat asuinpaikat, joita maallikon on usein vaikea hahmottaa. Paljon on myös pyyntikuoppaketjuja, tervahautoja ja hiilimiiluja, jotka kertovat metsän käytöstä ja sen intensiteetistä myös muinaisina aikoina.

– Englannin laivasto oli 1600-luvulla ruotsalaisen tervan varassa, joka tuli paljolti juuri Pohjanmaan ja Kainuun korvista. Tervan valmistuspaikat kertovat ainoina merkittävästä elinkeinosta erityisesti syrjäseuduilla, missä ei ollut karttoja eikä asutusta, Vauramo selittää. 

– Ja vaikka asutusta olisi ollut, siitä ei välttämättä ollut verojen välttelyn takia dokumentteja. Metsähallitusta perustettaessa 1859 sen haltuun siirtyneistä metsistä löytyi kaikenlaista epävirallista asutusta, joka silloin virallistettiin kruununmetsätorpiksi.

Käytännössä kaikkiin kohteisiin suhtaudutaan samalla pieteetillä, olivatpa ne lain suojaamia tai eivät. Siten myös toisen maailmansodan kohteita kartoitetaan ja suojellaan, vaikka niillä ei ole lain suojaa. 

Mahdolliset omat virheet sekä ulkopuolisten havaitut kajoamiset ja ilkivalta ilmoitetaan Museovirastolle.

– Ilkivaltaa valitettavasti tulee tietyissä helposti saavutettavissa kohteissa, kuten linnoissa. Enimmäkseen se rajoittuu pussikaljoitteluun ja tulien tekoon. Raaseporin Slottsmalmenin tapaus vuodelta 2017, jossa metallinetsijät kaivoivat maastoon satoja kuoppia, oli laajuudeltaan ja merkitykseltään koko historian pahin vanhingonteko ja se johti oikeustoimiin.

Perinnemaisemat ja arkeologinen perintö

Perinnemaisemat ja perinneluontotyypit ovat luontopalveluille tärkeitä, ja niitä pyritään hoitamaan jo pelkästään niiden luontoarvojen takia. Perinnemaisemia ovat esimerkiksi Liesjärven kansallispuistossa sijaitseva entinen metsänvartijan tila Korteniemi sekä Seitsemisen kansallispuistossa sijaitseva Kovero ja Syötteen kansallispuiston Rytivaara, jotka ovat vanhoja kruununmetsätorppia.

– Perinnemaisemien kulttuuriperintöarvot liittyvät kiinteästi siihen, miten se maisema on syntynyt. Kun kohde tulee hoitoon, luonnollisesti myös kulttuuriperintöarvot pyritään ottamaan huomioon. Ennen kaikkea on tärkeä tietää, onko kohteella myös arkeologista perintöä, koska sillä voi olla vaikutusta hoitamiseen, Vauramo selittää. 

– Yhteistyöviljelijöiden lehmät ja lampaat ovat maisemanhoidossa tärkeässä roolissa, mutta jos laitumelle viedään iso Hereford-lehmä, sen sorkat rikkovat maanpintaa ihan eri tavalla kuin esimerkiksi lampailla. Ja jos pinnan alla on arkeologinen kohde, se voi vaurioitua.

Metsähallituksen hoidossa on myös joitakin kohteita, kuten Porvoon tai Rapolan linnavuoret, missä näkymien pitäminen avoinna on tärkeätä, jotta kävijät hahmottaisivat paikan erityisluonteen. 

– Kohteiden säilyminen on toki kaikkialla tärkein tavoite. Mutta jos kohdetta on hoidettu jo yli sadan vuoden ajan, sekin pitää näkyä maisemassa. Ja kohteen hoitaminen niin, että se on kävijöille turvallinen, on välttämätöntä sen avoimena pitämiselle. 

62 tykinkuulaa

Raaseporin keskiaikainen rauniolinna sitä ympäröivine alueineen kuuluu Metsähallituksen hoitoon 2014 siirtyneisiin kulttuurihistoriallisiin kohteisiin. Jykevällä kalliolla seisovaa linnaa pidetään yhtenä maan merkittävimmistä ja komeimmista linnanraunioista. Raasepori mainitaan historiallisissa dokumenteissa ensimmäistä kertaa 1378, koki loistokautensa hallintokeskuksena 1400-luvulla ja hylättiin kahteenkiin otteeseen 1550-luvulla, kun Helsingin perustaminen, maankohoaminen ja linnan olutkellarin tuhoutuminen veivät siltä olemassaolon edellytykset.

Linnaa on restauroitu 1800-luvulta alkaen useaan otteeseen, aina kunkin aikakauden restaurointi-ihanteiden mukaisesti, ja sillä on vahva ilme tärkeänä rannikon matkailukohteena ja puistona. Esilinnan ulkopuolella sijainnut käsityöläisten, kauppiaiden, työväen, merimiesten ja linnan palvelusväen asuttama Slottsmalmen eli Linnanmalmi säilyi sen sijaan vuosisatoja koskemattomana ja tutkimattomana. 

Merkittäviä historiallisia arvoja menetettiin, kun metallinilmaisimella esineitä etsinyt henkilö kaivoi syksyllä 2017 Slottsmalmenin alueelle liki 300 kuoppaa, joista hän varasti muinaisesineitä sotkien samalla herkkää arkeologista kulttuurikerrosta. Hänet tuomittiin sillä perusteella, että hänen hallustaan löytyi 62 keskiaikaista lyijykuulaa, joita asiantuntijoiden mukaan olisi ollut mahdollista löytää Suomesta vain Raaseporin linnan Slottsmalmenilta.