Luonto on hyvä lääkitsijä

Suomen ympäristökeskuksen kaupunkiluonnon erikoistutkija Jenni Lehtimäki kertoo, että Syke on arvioinut loppuvuodesta saatavilla ollutta monimuotoisuusstrategian versiota lähes jokaisesta mahdollisesta näkökulmasta. 

Terveysvaikutusten arviointityötä vetänyt Lehtimäki on itse ympäristö­terveydentutkija, joka on tutkinut elinympäristön vaikutusta ihmiskehon mikrobeihin ja terveyteen. Muu työryhmä koostui terveystutkimuksen suomalaisista asiantuntijoista, joiden kanssa katsottiin strategiakirjausten vaikutusta sekä fyysiseen että psyykkiseen terveyteen ja zoonoottisiin ja vektorivälitteisiin infektiosairauksiin. 

Nämä sairaudet valittiin, koska niiden osalta on olemassa tutkimusnäyttöä, että luonnon monimuotoisuus niihin jollain tavalla vaikuttaa. 

– Terveysvaikutuksia voi kuitenkin arvioida vain yleisellä tasolla. On hyvin vaikea antaa mitään kovin tarkkoja numeerisia arvioita siitä, kuinka paljon esimerkiksi sairastuvuus johonkin tautiin voisi vähentyä luonnon monimuotoisuutta edistämällä ja mitä se tarkoittaisi euroissa, Lehtimäki sanoo.

– On joka tapauksessa hienoa, että myös ihmisen terveys ja hyvinvointi on huomioitu monimuotoisuusstrategiassa. Se merkitsee, että on alettu rikkoa eri tutkimus- ja politiikka-alojen välisiä siiloja. On tunnistettu se asia, että luonnon monimuotoisuus on välttämätön edellytys ihmisen terveydelle ja sille on myös kirjattu omia tavoitteita ja toimenpiteitä.

Lähiluonnon puolesta

Erityisen tärkeä on strategiaan kirjattu lause, että jokaisella suomalaisella tulisi olla arjessaan pääsy monimuotoiseen luontoon. Tämän hyvin kunnianhimoisen tavoitteen toteutumisella voisi Lehti­mäen mielestä olla suuria kansanterveydellisiä vaikutuksia.

– Jotta jokainen – myös lapset ja heikosti liikkuvat ihmiset – pääsisivät luontoon, sen pitäisi olla tosi lähellä, tarjota mahdollisuuksia liikkumiselle ja olla riittävän monimuotoista. Jo tällä hetkellä suomalaiset asuvat hyvin lähellä luontoa ja Suomessa on paljon luontoa, mutta kysymys onkin sen laadusta ja käytettävyydestä, Lehtimäki pohtii.

– Suomalaiset tutkimukset näyttävät, että tässäkin hyvin vihreässä maassa yhteys luontoon edistää terveyttä. Vielä on paljon tehtävää. Meillä on paljon viherpinta-alaa, mutta minkä tyyppistä se on? Ja siinä me juuri tulemme tähän luonnon monimuotoisuusasiaan.

Ympäristöministeriön suosittelema maksimietäisyys viheralueelle on 300 metriä, mikä täyttyy melkein kaikilla taajamissakin asuvilla suomalaisilla.

– Kaikilla ei kuitenkaan ole 300 metrin päässä kotoaan sellaista laadukkaampaa viheraluetta, kuten Helsingin Keskuspuiston kaltaista vähän suurikokoisempaa luonnonmetsää, jossa olisi reittejä kuljettavaksi. Kaivopuiston kaltainen perinteinen puisto vanhoine puineen ja nurmialueineen on tuskin tarpeeksi monimuotoinen, vaikka toki se kauniine merimaisemineen voi edistää kaupunkilaisten hyvinvointia.

Vihreiden alueiden halutaan olevan riittävän lähellä ihmisasutusta niin, että sinne ei tarvitsisi menemällä mennä. Jos siellä käydään vain joskus, terveyshyödytkin jäävät pienemmiksi kuin päivittäisessä käytössä. 

– Aikuisten osalta tiedetään, että parin tunnin viikoittainen käynti luontoalueilla tuo mielenterveyshyötyjä, Lehtimäki sanoo.

– Sen sijaan immunologiset hyödyt, erityisesti lapsilla, edellyttävät jatkuvampaa altistusta. Ne osataan jo hyvinkin vahvasti yhdistää luonnon monimuotoisuuteen ja monimuotoiseen mikrobialtistukseen, mutta hyvien mikrobien kuplassa pitäisi pystyä olemaan päivittäin.

Esimerkiksi luontopäiväkotilasten iholla on todettu olevan huomattavasti monipuolisempi mikrobisto kuin kaupunkialueiden normaalien päiväkotien lapsilla, jotka hekin ulkoilevat päivittäin. 

– Pitkäaikaista terveysvaikutusta päiväkotien mikrobialtistuksilla ei kuitenkaan ole vielä osoitettu.