Maatalous, fosfori ja Itämeri

Orgaaninen elämä perustuu hiileen ja on hiilen kemiaa, mutta sen lisäksi eliöryhmästä riippuen on 20 eri alkuainetta, jotka ovat niiden elämälle välttämättömiä. Kasveille ja ruoantuotannolle lannoitteina tärkeimpiä ovat typpi, fosfori sekä kalium.

Typpeä ja fosforia käytetään kasvinlannoitteina todella paljon. Typpeä on ilmakehässä lähes rajattomasti. Uutta fosforia elämän kiertokulkuun sen sijaan louhitaan ja jalostetaan kallioperän apatiittimineraaleista.

– Ihmiskunta on pitkälti tukeutunut kaivannaisfosforiin sen helppouden ja edullisuuden takia. Fosfori olisi ikuisesti tallessa kallioperässä ja sen louhiminen ja jatkuva syöttäminen pelloille tuottaa ongelmia vesistöille, ja erityisesti Itämerelle, jonka pohjaan ylijäämäfosfori lopulta sedimentoituu, Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin professori Juha Helenius sanoo.

– Vaikka fosfori pidättyy pellolla maamineraaleihin ja erityisesti hienojakoiseen saveen hyvin, sateet ja virtaukset huuhtovat sitä veteen maa-aineksessa ja kuljettavat myös liukoista fosforia. Siitä syntyy kuormitusta, sillä fosfori rehevöittää vesistöissä kasvustoja, jotka saavat normaalisti vain niukasti fosforia. Ja mehän emme halua niiden ekosysteemien rehevöityvän, vaan että rehevöityminen ja runsas kasvu tapahtuisi pelkästään siellä pellossa.

Fosforiesiintymät rajallisia

Samalla ehtyvät maaperän niukat apatiittivarannot, jotka uusiutuvat ainoastaan geologisissa ajanjaksoissa, niin sanotusti mannerlaattojen liikkuessa, Helenius muistuttaa.

– Fosforia riittää nykyisellä käytöllä arviolta seuraaviksi sadaksi vuodeksi. Osa tutkijoista varoittelee kovasti niiden loppumisesta. Itse pitäisin kuitenkin enemmän melua nykyisen ’lineaarisen’ fosforia kallioperästä peltoon käyttävän systeemin yleisestä järjettömyydestä.

Fosfori ei häviä mihinkään ja sen kierrättäminen olisi helppoa. Kallioperästä otetun fosforin käyttö on Heleniuksen mielestä lähinnä mukavuudenhalua.

Suomen kaksi tunnettua isoa esiintymää, Siilinjärvi ja Sokli, ovat poikkeuksellisen puhtaita, sillä niissä on hyvin vähän elämälle vaarallista kadmiumia. Euroopassa, jossa käytetään kadmiumpitoisempia lannoitteita, maaperän ja sieltä saatavien ruokatuotteiden kadmiumpitoisuudet ovat nousseet.

– Peltoon päässyttä kadmiumia on lähes mahdoton ottaa sieltä pois. Elämän kierroissa ei ole yleensä epäpuhtauksia, jollei ihminen niitä sinne laita lannoitteiden tai torjunta-aineiden mukana.

Maatalouden rakenneansa

Ravinteiden kierrättäminen esimerkiksi ihmisen ja kotieläinten lantojen mukana olisi paljon järkevämpää. Kotieläintaloudessa on tuhansien vuosien perinne lannan hyödyntämiselle.

– Kotieläintiloilla saadaan mikrobiologian ja kontaminaation kannalta turvallista kierrätyslannoitetta, jossa mukana oleva orgaaninen aines samalla ruokkii maaperän mikrobistoa. Lannoitesuolojen käyttö sen sijaan ei ruoki vaan heikentää mikrobistoa, Helenius sanoo.

– Mikrobit tarvitsisivat orgaanisia maatuvia jätteitä, ja jos niitä ei viedä pellolle, myös mikrobien aikaansaama multavuus ja siis hiilivarasto pienenee vähitellen. Siinäkin mielessä lantakomposti ja ihmisen jätöksistä tehty lannoite ja esimerkiksi biokaasutusjäte ovat osoittautuneet hyviksi lannoitteiksi.

Perinteinen lantatalous on kuitenkin ajautunut Suomessa ongelmiin vain muutamassa vuosikymmenessä. 1990-luvulta alkaen kotieläin- ja viljantuotantoa on ohjattu kannattavuussyistä eri puolille maata, ja synnytettiin Vilja-Suomi ja Kotieläin-Suomi. Samalla synnytettiin rakenteellinen ansa.

– Kalliosta louhitulla fosforilla lannoitetaan vilja, josta hyvinäkin vuosina puolet menee rehuksi, joka kuljetetaan kotieläintuotannon alueille kaikkine ravinteineen. Kotieläintilat eivät sitten itse tuota rehua karjansa kokoon nähden tarpeeksi, eikä niillä siis ole peltoakaan sitä määrää, joka voisi vastaanottaa rehun mukana tulevan ja lantaan päätyvän fosforin, Helenius kuvaa.

– On synnytetty aivan pöhkö levitysongelma, jossa näillä tiloilla on lannan muodossa fosforia ja muita ravinteita enemmän kuin niiden peltoala ja ravinnekierto mahdollistaisi. Viranomainen koettaa kyllä maatalouspolitiikalla rajoittaa tämän liikalannan levittämistä niille vähille hehtaareille, joita eläinmäärään nähden on olemassa. Silti lantaa levitetään kotieläintuotannon alueilla liikaa, kun sitä kiertotalouden mukaisesti pitäisi palauttaa rehunviljan tuotantoalueille, jossa sitä on liian vähän tai ei ollenkaan.

Jotta kotieläintilat eivät menettäisi ympäristötukiaan, ne myös tähyilevät lisämaata, johon liikalannat saisi levittää.

– Tällaista peltoa raivataan jopa turvemaille, mikä voimistaa ilmasto-ongelmaa, eikä millään tavalla ratkaise ylijäämälannan rakenteellista ja alueellista ongelmaa.

Kallioperästä Itämereen

Itämeren kannalta olisi tärkeätä, että tämä loukku purettaisiin palauttamalla kotieläintalous rehuntuotanto-ekosysteemiensä yhteyteen ja mahdollistamalla ravinnekierron toteutuminen. On mietitty kierrätysfosforin tuotantoa lannasta kumipyörillä kulkevaksi säkkitavaraksi; siitäkin voisi olla apua. Perusongelma on kuitenkin rakenteellinen.

– Meiltä on puuttunut määrätietoinen ohjaus, jolla nykyinen Itämereen läpivirtaava ja ympäristön kannalta tuhlaileva ravinteiden virta saataisiin muutettua niiden kierrätykseksi. Se myös edellyttäisi, että maanviljelijöillä olisi varaa kierrätyslannoitteisiin, Helenius sanoo.

– Kierrätyslannoitukseen siirtymisessä olisi paljon voitettavaa sekä Itämeren kannalta että yleisen järkevyyden näkökulmasta. Nyt se ei ole taloudellisesti kannattavaa.