Meriviljelyyn kehitellään uusia keinoja

Merilevien syöminen ei ole mikään uusi keksintö. Vaikka levä on marginaalinen vieras suomalaisten lautasilla, sitä kerätään syötäväksi laajoilta alueilta esimerkiksi Kiinassa ja Indonesiassa. 

Valtameristä toivotaan entistä enemmän apua maailman kasvavan väestön ruokkimiseen. Vaikka kalastusta ei voitaisi lisätä, merissä voidaan tuottaa ihmisravinnoksi sekä rehuksi kelpaavaa levää. 

Levää voidaan periaatteessa kasvattaa rannikkovesien ohella myös kauempana ulapalla. Viljelmät perustetaan siellä tekstiilipinnoille, jotka levitetään syvän meren valoisaan pintakerrokseen. Merellä ruuan tuotantoon saataisiinkin valtavasti uutta pinta-alaa, mitä on vaikea löytää maalta.

Meriekosysteemeitä mallintanut vanhempi tutkija Kristian Spilling SYKEstä näkee valtamerissä paljon potentiaalia ruuan tuotantoon. Levien rooli ravinnossa voi Spillingin mielestä kasvaa tulevaisuudessa, koska viljelyyn sopivaa peltopinta-alaa on vaikea enää kasvattaa merkittävästi. 

Lupaavista näköaloista on kuitenkin pitkä matka käytäntöön. Paljon täytyy tapahtua ennen kuin  merilevä näyttelee isoa roolia globaalissa ruokahuollossa. Tehtävänä on kuitenkin löytää keinot, joiden avulla se saataisiin toteutettua kestävällä tavalla isossa mittakaavassa. 

Yksi leväviljelyn haasteista on puhtaiden kasvatusalueiden löytäminen. Spilling toteaa levien keräävän itseensä tehokkaasti vedessä olevia raskasmetalleja ja muita haitallisia aineita. Ympäristömyrkyt voivat tietysti pilata satoa myös perinteisessä peltoviljelyssä, mutta meressä ravintokasvien varjelu haitallisilta aineilta on kuitenkin erityisen vaikeaa. 

Intensiivinen viljely edellyttää yleensä kasvatusalojen lannoittamista. Meressä viljelykasvien ”täsmäruokkiminen” on kuitenkin paljon vaikeampaa kuin maalla. Etenkään matalissa rannikkovesissä veteen ei voida syöttää viljelmän tarvitsemia ravinteita ilman ilmeistä riskiä happikadosta ja ei-toivottujen levälajien massaesiintymisistä. Näyttöä tästä on saatu yllin kyllin Itämerenkin piirissä.  

Spilling toteaakin kestävien viljelymenetelmien kehittämisen olevan nyt työn alla. Menetelmien kehittelyssä on huomioitava monia muitakin asioita kuin ravinteiden käsittely.

– Levien kasvatukseen tarvitaan laajoja alueita, joten viljelyn vaikutus vesiekosysteemeihin voi olla merkittävä.

Ekologisten riskien luulisi olevan helpommin hallittavissa jos viljelmät viedään kauemmas merelle. ”Off shore” -viljelyssäkin on tietysti omat haasteensa, joista yksi on logistiikka.  

– Kauempana merellä kuljetusmatkat venyvät helposti liian pitkiksi minkä lisäksi viljelmiä koettelevat täällä rajummat myrskyt.  

Käyttökohteet voivat laajentua, jos menetelmät tehostuvat.

Logistiikkaongelmia helpottaisi viljelmien sijoittaminen esimerkiksi kalankasvattamoiden tai energiantuotannon läheisyyteen. Jos käytössä on sähköä, viljelyssä voitaisiin samalla hyödyntää syvässä vedessä jo olevia ravinteita. 

– Valtamerten syvemmissä kerroksissa on usein hyvinkin paljon ravinteita valon ulottumattomissa. Ravinteet voitaisiin tuoda levien käyttöön pumppaamalla vettä syvemmistä kerroksista pintaan. 

Spilling kertoo tällaisia kokeiluja olevan jo käynnissäkin, kaupalliseksi toiminnaksi hankkeet eivät ole vielä edenneet. 

– Pumppaaminen kuluttaa niin paljon energiaa, ettei toimintaa ole vielä saatu taloudellisesti kannattavaksi.

Hän kertoo myös ruotsalaisesta hankkeesta, jossa levää kasvatetaan talvisaikaan kylmässä vedessä.  Vaikka kasvu on tällöin hidasta, kilpailu valosta ja ravinteista on samalla vähäisempää kuin kesällä. 

Leväviljelyyn vaikuttaa osaltaan myös ilmastonmuutos, jonka myötä valtameret ovat lämpenemässä ja happamoitumassa. Lämpiämisen vaikutus on kaksijakoinen. Tämä voi nopeuttaa haluttujen levien kasvua mutta lisää toisaalta elintilakilpailua viljelmillä. Happamoitumisesta kärsivät vain harvat levälajit.

– Jotkut hyötyvätkin tästä.

Levä kasvaa köysissä 

Suomalainen Origin by Ocean viljelee Itämeressä rakkohaurua, josta yritys uuttaa aineita kosmetiikkatuotteiden, elintarvikkeiden ja pesuaineiden komponenteiksi. Kun halutut aineet on otettu talteen, jäljelle jäänyttä biomassaa voidaan hyödyntää esimerkiksi rehuissa tai kasvatusalustana. 

Yrityksen liiketoimintajohtajan Mikael Westerlundin mukaan levistä saatavan biomassan lisääminen rehuun vähentää merkittävästi lehmien metaanituotantoa. 

Westerlund kertoo levien viljelyn perustuvan kaikkialla maailmassa pitkälti samaan konseptiin. Levien itiöt istutetaan köysiin tai köysistä punottuihin verkkoihin, jotka upotetaan veteen. Levä kasvaa alustassa ilman kastelua, torjunta-aineita tai lannoitusta. Kun sato on kypsynyt, köydet nostetaan vedestä ja levä leikataan talteen. 

Kaakkois-Aasiassa köysiviljelmillä on satojen vuosien perinteet. Sikäläinen viljely on tyypillisesti pienimuotoista toimintaa, jossa työvaiheet tehdään käsityönä. Länsimaissa käsityötä yritetään nyt korvata teknologialla. 

– Teknologian hyödyntäminen on täällä taloudellisesti kannattavan viljelyn välttämätön edellytys. Asiassa ollaan kuitenkin vasta kokeiluvaiheessa, leväviljelyn tehokkuus ei tule vastaamaan peltoviljelyä vielä vuosiin. 

Ravinnon ohella levissä nähdään potentiaalia esimerkiksi energian tai muovia korvaavien aineiden tuotantoon. Westerlundin mielestä käyttökohteet voivatkin laajeta, jos viljelyn volyymi kasvaa menetelmien tehostumisen myötä. 

– Toistaiseksi leväviljelyssä on kuitenkin pakko keskittyä kalliiden raaka-aineiden tuottamiseen. 

Varsinaisen perusravinnon tuotannossa Westerlund näkee levillä tulevaisuudessakin marginaalisen roolin. 

– Makrolevien proteiinipitoisuus on niin pieni, että niillä on vaikea varsinaisesti ruokkia maailman kasvavaa väestöä.

Myyjä vastaa turvallisuudesta

Syötävien levien ruokaturvallisuuden varmistaminen perustuu samaan periaatteeseen kuin muunkin ravinnon. Ruokaviraston ylitarkastaja Elina Leinonen kertoo tuotteen myyjän olevan vastuussa tuotteen turvallisuudesta. Laadunvalvonnan lähtökohta on koko tuotantoketjun tunteminen alusta lähtien, minkä pitäisi varmistaa lopputuotteen laatu. 

– Turvallisuuden varmistamisen perustava lähtökohta on vaarojen ennaltaehkäisy, ei yksittäisten näytteiden tutkiminen lopputuotteista.