Miten menee metsätiaisilla?
Sympaattiset metsätiaiset eli hömö-, töyhtö-, lapin- ja kuusitiaiset viihtyvät varttuneissa metsissä.
Metsätalouden myötä ovat tinttien kotitontit huolestuttavasti harventuneet. Metsänomistaja voi kuitenkin huolehtia tiaisten toimeentulosta myös talousmetsissä, ja samalla hyötyy moni muukin eliölaji.
Oulun yliopistossa on tutkittu tiaisia yli 50 vuotta. Tutkijoiden tarkkailussa ovat tinttien pesimäpuuhat, ravinto, kilpailu, poikasmenestys, genetiikka, evoluutio ja muut tinttielämän salat.
Hömötiainen hädässä
Oululainen Satu Kumpula työskentelee Ekologian ja genetiikan yksikön lintuekologian ja luonnonsuojelubiologian tutkimusryhmässä. Kumpula tutkii väitöskirjassaan metsähakkuiden vaikutusta tiaisten ekologiaan.
– Metsien rakenteessa on tapahtunut raju muutos viimeisten vuosikymmenien aikana. Laajat metsäalueet ovat pirstoutuneet, ja mosaiikkimainen metsämaisema koostuu avohakkuista, taimikoista ja nuorista metsistä.
Tämä on johtanut luontokatoon metsissämme. Kumpula kertoo metsätiaisten kantojen romahtamisesta.
– Esimerkiksi hömötiainen oli vielä muutamia vuosikymmeniä sitten metsiemme yleisimpiä lintulajeja, mutta sen kanta on pienentynyt 60–80 prosenttia. Nykyisin hömötiainen on erittäin uhanalainen.
Varttuneiden metsien ja lahopuun väheneminen ovat olleet tuhoisia muutoksia hömötiaiselle.
– Hömötiainen kaivertaa pesänsä lahopökkelöön, ja talvella se löytää ravintonsa vanhoista puista, erityisesti suurista kuusista. Metsätiaiset tekevät myös talvivarastoja kaarnan alle ja naavan kätköihin.
Myös töyhtötiainen on vaarantunut laji, sillä sen kanta on pienentynyt 40 prosenttia. Kuusi- ja lapintiaistenkin kannat ovat pienentymään päin.
Metsätiaisten lisäksi Oulun yliopiston tinttitutkimusryhmä tutkii tali- ja sinitiaisia, jotka metsätiaisista poiketen viihtyvät talvisin ihmisasutusten läheisyydessä. Pihapiirien talviruokinnan ja pönttötarjonnan ansiosta tali- ja sinitiaiset ovat runsastuneet, toisin kuin salomaiden serkut.
Tinttejä voi jelppiä talousmetsissäkin
Koska hömötiainen haluaa kaivertaa joka vuosi uuden pesäkolon valkolahon haperruttamaan lehtipuuhun, kannattaa lehtilahopuut jättää harventamatta kasvatushakkuissa. Samalla voi tehdä tekopökkelöitä: halkaisijaltaan 10–20-senttinen lehtipuu katkaistaan 2–3 metrin korkeudelta ja toivotaan, että siihen iskee valkolahoa tuottava kääpälaji.
Myös maahan kaatuneita luonnonpökkelöitä voi tuunata hömötiaisille pesäpuiksi. Laho koivupökkelön pätkä nostetaan elävää puuta vasten tai sidotaan puuhun kiinni, ja tuohen läpi tehdään parin, kolmen sentin reikä pesäkolon aukoksi. Näin hömötiainen pääsee kolon kaivertamisessa paremmin alkuun.
Metsien monikerroksellisuutta vaalimalla suojellaan monen lajin elinympäristöä. Jatkuvapeitteinen kasvatus olisi tiaisten ja tiaistutkijoiden mielestä jaksollista metsänhoitoa parempi vaihtoehto, sillä avohakkuu tuhoaa tinttimetsän täysin.