Rokonpanosta RNA-rokotteisiin

Rokonistutuksilla eli inokuloinnilla tarkoitetaan isorokon hallittua tartuttamista laittamalla rokkopotilaan paiseiden eritettä ihmisen ihoon tehtyyn haavaan. Sitä oli tehty jo satoja tai jopa tuhansia vuosia eri puolilla Aasiaa ja Afrikkaa. Eurooppaan rokonpano levisi 1700-luvun alussa Konstantinopolin kautta, kun brittirouva Mary Wortley Montagu kuuli paikallisilta naisilta hoitokeinosta ja antoi istuttaa rokon lapseensa brittiläisen kirurgin läsnäollessa. 

Operaatio sujui niin hyvin, että myös perheen toinen lapsi inokuloitiin perheen palattua Britanniaan. 

– Isorokko on ollut läsnä niin sanotussa vanhassa maailmassa, mutta 1500–1600-luvulla virus vahvistui ja muuttui vaarallisemmaksi käydessään eurooppalaisten valloittajien matkassa Amerikoissa, kertoo Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija ja Suomen Lääketieteen Historian Seuran puheenjohtaja Elina Maaniitty.

– 1600-luvulla Ruotsissakin alkoi ilmetä valtavia epidemioita, eikä seuraavalla vuosisadalla kulunut yhtään vuotta, ettei epidemia olisi puhjennut jossain osassa maata. Pahimmillaan tauti tappoi jopa kolmanneksen sairastuneista, jotka olivat yleensä lapsia. Hengissä säilyneet saivat toisaalta elinikäisen immuniteetin.

Inokulaatio saapuu Suomeen

Papiston vastustuksesta huolimatta lapsien henkiä pelastavasta rokonpanosta tuli isonrokon vaivaamassa Länsi-Euroopassa nopeasti muoti-ilmiö. Ruotsissa ja sen itäosassa Suomessa sen sijaan nimenomaan papisto alkoi edistää rokonpanon asiaa. Ensimmäinen rokonistutus Ruotsin valtakunnassa tehtiin Turussa 1754 ja myös Kokkolan kirkkoherra Anders Chydenius oli asiassa erittäin aktiivinen.

– Vain noin puolet lapsista selvisi viisivuotiaaksi. Mahdollisuus lapsikuolleisuuden pienentämiseen oli merkittävä asia niin tavallisille ihmisille kuin koko ruotsalaiselle yhteiskunnalle, jolta puuttui asukkaita, Maaniitty kuvaa. 

– Suomen puolella väkeä oli 1690-luvun nälkävuosien, Isonvihan hävityksen ja vuoden 1710 paiseruttoepidemian jäljiltä noin 300 000 henkeä. Kun asia selvisi viranomaisille kunnollisen väestötilastoinnin käyttöönoton myötä, se pidettiin suorastaan salassa, ettei se olisi houkutellut vihollismaita hyökkäämään Ruotsiin.

Rokonpanon saaneita oli kymmeniä tuhansia eli suhteellisen vähän. Määrää selittää lääkäreiden ja muun koulutetun väen vähäisyys. 

– Tyypillinen tapa istuttaa rokkoa oli tehdä käden lihakseen parin sentin haava, johon tökittiin isorokkopotilaan ihorakkuloista otettua visvaa. Toinen suosittu keino kerätä ja istuttaa virusta oli vetää rokkorakkulan läpi neulalla pellavalanka, jota sitten säilytettiin ilmatiiviissä lasipurkissa. Rokonistutuksessa tämä neula ja lanka vedettiin läpi peukalonhangan ohuesta ihopoimusta, Maaniitty kuvailee.

– Vaikuttaisi siltä, että käsivarren lihasten käyttö olisi ollut turvallisin tapa, mikä mahdollisesti perustuu siellä oleviin interferoniyhdisteisiin. Mekanismista ei ole vieläkään täyttä varmuutta, kiistatonta on kuitenkin, että rokonistutus on ollut paljon turvallisempi kuin että taudin olisi saanut luonnollisesti.

Kansan keskuudessa rokonpanoa pidettiin luonnottomana tai vähän jumalattomana. 

– Tai sitten yksinkertaisesti pelättiin, että siitä joutuisi maksamaan myöhemmin, sillä rikkaammat henkilöt joutuivat maksamaan lastensa rokottamisesta. Aika harva oli muutenkaan tottunut näkemään lääkäriä ja monet kävivät mieluummin kansanparantajilla.

Lehmärokko korvasi isorokolla rokottamisen

Maailmaa muuttaneen rokotuskeksinnön teki brittilääkäri Edward Jenner, joka käytti rokonpanossaan lehmärokkoa sairastaneen karjapiian tautieritteitä 1796. Hän oli kuullut, että karjapiiat välttyvät yleensä isorokolta, mutta saavat helposti lehmärokon, joka on hyvin lieväoireinen tauti. 

– Lääketieteen historiaan liittyy paljon henkisiä maalitolppien siirtämisiä sen suhteen, mikä on sopivaa. Vielä 1500-­luvulla saatettiin keskustella siitä, onko lääkärin sopivaa edes hoitaa ruttoon kuolevaa potilasta vai pitäisikö se jättää jumalan tehtäväksi. Raja siirtyi koko ajan, esimerkiksi isorokko-inokulaatio oli jo ristiriidassa perinteisen Hippo­krateen valan kanssa, koska rokotettavaan tartutettiin hengenvaarallinen tauti, Maaniitty kertoo.

– Ja vaikka tiedettiin, että lehmärokko oli turvallisempi, siihenkin liittyi tiettyjä epäilyksiä, koska tauti tuotiin eläimestä. Jennerin rokotuksista laadittiin esimerkiksi pilakuvia, joissa rokotettu ihminen muuttuu hiljalleen lehmäksi.

Lehmärokkorokotuksen turvallisuus oli iso sensaatio, mistä kertoo sen nopea leviäminen. Suomeen menetelmä saapui 1802 ja rokotusmäärät kasvoivat nopeasti. 

– Se oli myös siinä mielessä helpompi toteuttaa, että luovuttajiksi ei tarvittu isorokkopotilaita, vaan rokotusainetta tai vasikkaa oli aikaisempaa helpompi kuljettaa rokotuspaikalle.

Jennerin keksintö hävitti 200 vuodessa tuhoisan sairauden. 1886 se tehtiin meillä pakolliseksi, minkä seurauksena sairastuneiden määrät romahtivat eikä tautia lopulta enää tavattu. WHO julisti sen hävitetyksi vuonna 1980.

Pasteur ja tieteellinen mikrobiologia

Seuraava rokotusvallankumous tapahtui 1800-luvun puolivälissä ranskalaistutkija Louis Pasteurin ja hänen instituuttiensa ansiosta. Hän tunnisti mikroskoopilla taudinaiheuttajia ja lähti kehittämään rokotuksia niitä vastaan.

– Yksi merkittävimmistä Pasteurin innovaatioista oli rabiesrokotus. Ensimmäisenä rokotettiin 1885 vesikauhuiselta koiralta pureman saanut pikkupoika, jolle rokottamatta jättäminen olisi merkinnyt varmaa kuolemantuomiota, Maaniitty sanoo. 

– Pasteurkin sai todella paljon kritiikkiä siitä, että tartutti rabiesta ihmisiin, sillä se oli todella kammoksuttu tauti. Eli taas kaadettiin yksi uusi henkinen maalitolppa.

Rabiesrokotteesta tuli merkittävä hengenpelastaja, sillä taudin hitaan kehittymisen takia se voitiin antaa vielä tartunnan jälkeen.

– Vuonna 1886 eli vain vuosi ensimmäisen rokotuksen jälkeen Suomesta lähetettiin junalla Pariisiin rokotettavaksi kuuden pahasti rabiekselle altistuneen porukka. He kaikki selvisivät saatuaan perille päästyään rokotteet, vaikka tartunnoista oli siinä vaiheessa jo kulunut aikaa.

Kansalliset rokotusohjelmat

Seuraava vallankumous ovat ensimmäisen maailmansodan jälkeen luodut kansalliset rokotusohjelmat, joiden seurauksena käytännössä kaikki lapset rokotettiin yleisimpiä lastentauteja vastaan.

– Aika monessa asiassa piti kuitenkin odotella 1950-luvulle asti, ennen kuin rokotteet todella saatiin kaikille. Se, että rikkaissa maissa ei juuri enää nähdä tuberkuloosia, poliota eikä rokkotauteja, on yksinomaan rokoteohjelmien ansiosta, Maanitty muistuttaa.

Suomessa todella tärkeitä olivat tuberkuloosi– ja poliorokotteet. Viimeinen laaja polioepidemia koettiin 1950-luvun puolivälin tienoilla, ja poliorokotukset käynnistettiin vuonna 1957. 

Vuosien 1960–1961 massarokotusten seurauksena tauti hävitettiin 20 vuodeksi Suomesta, kunnes se palasi rokotteiden heikentymisen seurauksena talvella 1984–1985. Tämäkin epidemia saatiin nopeasti sammumaan koko väestöön kohdistetulla rokotuskampanjalla, jossa rokotteena käytettiin sokeripalassa annettua heikennettyä virusta.

Antibiootit myös antoivat rokotuksille sivustatukea, sillä ihmisiä ei enää kuollut pieniin tulehduksiin.

– Voidaan sanoa, että rokotukset ja antibiootit ovat yhdessä mahdollistaneet nykyisen elämänmuotomme. Meillä on kasvanut jo useampi sukupolvi, joiden mielestä on normaalia olla koko ajan terve. Ja että kaikesta, mihin me sairastumme, meidät pystytään tehokkaasti hoitamaan, Maaniitty pohtii.

– Näinhän ei ole ollut. Entisaikojen ihmisyhteisöt ovat olleet täynnä ihmisiä, jotka ovat akuutisti tai kroonisesti sairaita. Ihmisten elämä on ollut täynnään epämuodostumia, särkeviä hampaita, kasvaimia ja huonosti parantuneita murtumia.

Tilanne voi valitettavasti muuttua, sillä antimikrobiaaliresistenssi muodostaa kasvavan uhkan. 

– Monet sellaiset taudit, joista me olemme ajatelleet, että ne ovat vain historiaa, saattavat vielä palata takaisin. Nythän esimerkiksi ruttobakteeri, joka oli pitkään täysin hoidettavissa, näyttäisi kehittyvän ainakin jossain päin maailmaa antibioottiresistentiksi. 

RNA-rokote uusin vallankumous

Covid-pandemian aikana käyttöönotetut RNA-rokotteet ovat uusin rokotevallankumous.

– Ne koostuvat lähetti-RNAsta, joka sisältää jonkin tietyn viruksen tai bakteerin osan tuottamiseen vaadittavan geneettisen informaation. Kun rokote viedään soluun, solu alkaa tuottaa tätä haluttua proteiinia. Ja tämän vieraan proteiinin läsnäolo herättää sitten elimistössä immunologisen reaktion samaan tyyliin kuin perinteiset rokotteet, Sanofi Oy:n lääketieteellinen asiantuntija, biokemisti Kaisa Oksanen kertoo.

– RNA-rokotteet tekee vallankumouksellisiksi niiden tuotannon nopeus. Perinteiset rokotteet koostuvat kokonaisista taudinaiheuttajista tai niiden osista, ja prosessi, jossa virus tai bakteeri kasvatetaan, kerätään, heikennetään ja puhdistetaan, voi kestää kuukausia. RNA-rokotteen valmistamiseen tarvitaan vain päiviä tai viikkoja, sillä se tuotetaan synteettisessä prosessissa, johon ei tarvita virusta tai bakteeria, vaan pelkkä tieto sen sekvenssistä riittää.

RNA-rokotteiden tuotantoon ei tarvita eläin- tai ihmissoluja, eikä myöskään viruksia tai bakteereita. Sen vuoksi ne eivät voi mitenkään aiheuttaa ihmiselle infektiota. RNA-rokote ei myöskään voi integroitua solun genomiin. 

– Rokotteiden muokkaus virusten muuntuessa on sekin periaatteessa helppoa, koska silloin tarvitsee vain muuttaa pieniä osia tuotettavasta sekvenssistä. Tuotanto on myös hyvin skaalautuvaa, sillä synteesiprosessi on kaikkialla samanlainen. Perinteisessä tavassa, jossa kasvatetaan virusta tai bakteeria, koko systeemi pitäisi sen sijaan muuttaa, Oksanen lisää.

– RNA-rokote tuottaa lisäksi monipuolisen immuunivasteen, sillä mRNA:n vieminen soluun muistuttaa hyvin paljon luontaista virusinfektiota.