Suometsien miljoona ojakilometriä puskee vesistöihin ravinteita ja humusta

Noin neljännes metsien tuotosta tulee suometsistä, niillä on siis valtava taloudellinen merkitys. Mutta tälläkin tarinalla on kääntöpuolensa. Miljoona kilometriä metsäojia on kuormittanut vesiämme enemmän kuin aiemmin on ymmärretty.

Vanhoilta ojitusalueilta valuu kuormitusta vesistöihin kymmenkunta vuotta, uskottiin aikaisemmin. Nyt tiedetään, että ajanjakso on paljon pitempi, jopa useita vuosikymmeniä. Uusiksi ovat menneet myös arviot metsätalouden ravinnekuormituksesta. 

Metsätalouden osuus kaikesta ihmistoiminnan aiheuttamasta typpikuormituksesta on uusimmissa tutkimuksissa arvioitu aiemman 6 prosentin sijaan 12 prosentiksi. Fosforikuormituksen osalta arvio on noussut 8 prosentista 14 prosenttiin.

Erityisen paljon suometsiä on Pohjois-­Pohjanmaalla. Maakunnan kartat on viivoitettu tasavälein tikkusuorilla, vaaleansinisillä viivoilla eli metsäojilla. 

Pohjoispohjanmaalaiset suometsät ja metsäojat ovat varsin tuttuja oululaiselle Luonnonvarakeskuksen erikoistutkija Hannu Hökälle. Hän on tutkinut suometsien kasvatusta jo yli 30 vuotta. 

Hökkä tuntee myös metsätalouden vesistökuormituksen ja vesiensuojelurakenteet.

– Mikään vesiensuojelurakenne ei täysin pysäytä kuormitusta. Tärkeintä olisi kaikin käytettävissä olevin keinoin estää vesistökuormituksen syntyä, Hannu Hökkä sanoo.

Vähätuottoisissa ojitusmetsissä voi ojien tukkiminen ja suon ennallistumaan jättäminen olla järkevin toimi. 

Suo-oja siellä, kuormitus täällä

Ojituksilla tavoitellaan pohjavedenpinnan laskua, jotta puiden juurilla on sopivan kosteat ja hapekkaat olot. Hapellisissa olosuhteissa turve kuitenkin alkaa hajota ja sen sisältämät ravinteet vapautua. Puuston kasvulle tämä on hyvä asia, mutta ravinteita ja humusta myös huuhtoutuu valumavesiin. 

– Suometsissä pitäisi pyrkiä estämään turpeen liian tehokasta hajoamista. Kohtuullinen kuivatustaso riittää aivan hyvin puun kasvulle, Hannu Hökkä sanoo. 

Valumavedet valuvat ojiin, ojavedet päätyvät vesistöihin, ja suurin osa Suomen vesistä löytää lopulta tiensä Itämereen. Itämeren rehevöityminen ei liene kenellekään uutinen.

Ylimääräiset ravinteet muuttavat vesiluontoa rajusti. Järviruokotiheiköt levittäytyvät laajalle, kelluslehtiset vesikasvit kuten lumpeet ja ulpukat röyhähtävät ja särkikalat lisääntyvät. Sinileväkukinnot viimeistelevät rehevöitymiskehityksen.

Ravinteiden ja humuksen kaverina vesiin huuhtoutuu kiintoainetta eli turve- tai kivennäismaahiukkasia. Metalleista rauta ja elohopea lähtevät liikkeelle, kun maanpinta rikotaan ojia kaivamalla tai hakkuuaukioita laikuttamalla. 

Putkipato pysäyttää vain karkean kiintoaineksen

Metsätalouden perinteiset vesiensuojelurakenteet, kuten laskeutusaltaat, putkipadot ja kaivuukatkot, pysäyttävät tehokkaasti vain valumavesien kiintoaineksen. Veteen liuenneet ravinteet ja orgaaninen hiili jatkavat matkaansa kohti vesistöjä.

Pintavalutuskentillä sen sijaan pystytään ottamaan kiinni merkittävä osa kuormituksesta. 

– Pintavalutuskenttinä käytetään ojittamattomia tai ojitettuja soita. Niille ohjatusta vedestä ei ole haittaa tai ne jopa hyötyvät siitä.

Kasvillisuus sieppaa tehokkaasti ravinteita vedestä, ja pintavalutuskentältä purkautuvat vedet ovat puhdistuneet ylimääräisestä typestä ja fosforista. Myös rakennetut kosteikot pidättävät ravinteita. 

– Mutta mikään näistä vesiensuojelurakenteista ei pidätä eikä pysäytä liuennutta orgaanista hiiltä, Hökkä toteaa. 

– Siksikin olisi tärkeää estää kuormituksen syntyä.

Liuennut orgaaninen hiili on se paholainen, joka värjää veden ruskeaksi. Tutkijat ovat huolissaan vesien tummenemiskehityksestä, sillä ruskettuminen muuttaa vesistöjen valo- ja lämpöoloja ja vaikuttaa monin tavoin vesien perustuotantoon ja ravintoverkkoon.

Matalampia ojia ja jatkuvapeitteisiä kuusikoita

Tapion Hyvän metsänhoidon suositukset päivittyvät jatkuvasti tutkimustiedon karttuessa. Myös suometsänhoidon suositukset ovat muuttumassa.

Hannu Hökkä kertoo, että ohjeelliset ojasyvyydet muuttuvat aiempaa matalammiksi. Uusissa suosituksissa sarkaojien syvyys on maksimissaan 90 senttimetriä, kun aiemmin tehtiin jopa 110 senttiä syviä ojia. 

– Ylisyvistä ojista luopuminen on tärkeää. Niistä ei ole mitään hyötyä metsänhoidon ja puun kasvun kannalta, mutta paljon haittaa vesistökuormituksen kannalta. Mitä vähemmän on paljasta ojaluiskaa, sitä vähemmän syntyy kuormitusta.

Tutkittuun tietoon perustuvien suositusten pitäisi saavuttaa metsänomistajat ja viime kädessä kaivinkonekuskit. Ojitussuunnittelijan suunnitelmat saattavat kariutua, kun metsänomistaja ohjeistaa kaivinkoneen kuljettajaa suometsän laidalla.

– Sellaista varmuuden vuoksi kaivamista on edelleen valitettavan paljon.

Paljon esillä ollut jatkuvapeitteinen kasvatus on toinen konsti vähentää kunnostusojituksien tarvetta suometsissä. Kun kaikkia puita ei hakata kerralla, pitävät puut pohjaveden pinnan sopivalla korkeudella, jolloin selvitään matalammilla ojilla tai harvemmilla perkauskerroilla.

Varmuuden vuoksi kaivamista on edelleen valitettavan paljon.

Jatkuvapeitteinen kasvatus toimii parhaiten kuusivaltaisilla alueilla. Kuusi on varjopuu, joka pystyy uudistumaan pienissä aukoissa ja poimintahakkuumetsissä. 

Mänty sen sijaan on valopuu, ja se tarvitsee uudistuakseen aukon ympärilleen. Mäntyvaltaisissa suometsissä kokeillaan nyt kaistalehakkuuta. Siinä iso suoalue palastellaan useaan kapeaan kaistaleeseen, joista osa hakataan, osa ei. Toiveena on, että mänty uudistuu hakatulla kaistaleella, mutta hakkaamattoman alueen puut riittävät pitämään pohjaveden pinnan riittävän alhaalla.

– Haasteita riittää. Saa nähdä, saadaanko kaistaleet uudistumaan luontaisesti.

Tuhkalannoitusta on esitetty yhtenä keinona lisätä metsänkasvua niin reippaasti, että pohjaveden pinta pysyy riittävän alhaalla ilman kunnostusojitusta. Kiertotalouden nimissä ajatus on hyvä, sillä puuntuhkaa on saatavilla paljon ja se sisältää paljon ravinteita, joita metsistä lähtee hakkuiden mukana. 

Tuhkan levityksessä tulee tosin olla tarkkana. Vaikka tuhkalannoituksen kuormitus on vähäistä, vesistöihin lannoitetta ei suinkaan haluta.